Se Tunne

Nimittäin onnistuminen. Keskiviikon ratsastustunti herätti taas pohtimaan kaikenlaista. Niin pienet kuin isotkin ihmiset ovat tekemisissä monisatakiloisen eläimen kanssa ja yrittävät päästä yhteisymmärrykseen parhaalla mahdollisella tavalla. Tallissa ja käsiteltäessä haetaan luottamusta ja ratsastaessa ratsukko pyrkii antamaan vihainen poni tallissa, kieltoja peräjälkeen samalle esteelle tai täysin keskittymätön ratsu koulutunnilla..
parastaan mahdollisimman pienin avuin toteutettuna.

Mutta entä jos kaikki menee pieleen? Kerta toisensa jälkeen? Itselleni on ainakin käynyt niin,


Tämä kaikki on varmasti lähes jokaiselle tuttua, pinnan alla kuohuu ja hermotkin meinaa mennä.. Välillä tuntuu siltä, ettei mikään onnistu ja on valmis heittämään hanskat kehään, luovuttamaan. Mutta miksi ratsastajat jaksavat yrittää? Kerta toisensa perään?

Onnistumiset, ne ovat tämän lajin salaisuus. Kun jokin harjoiteltu asia onnistuu edes hetken, kun hevonen toimii toivotulla tavalla. Oli se hetki sitten 5 sekuntia tai päivä, niin sehän nostaa tunteet kattoon, ainakin hetkellisesti. Pienetkin onnistumiset saavat hyvälle mielelle ja antavat uutta puhtia uusiin haasteisiin. Luovuttamisen tunne katoaa mielestä ja "ratsastus ja hevostelu" saa taas merkityksellistä sisältöä!

Makkaran kanssa keskiviikon koulutunnilla tehtiin avo- ja sulkutaivutusta ympyrällä (ravissa ja laukassa), ravin- ja laukankokoamisia, muutama laukanvaihto sekä loppuun pätkät laukkaväistöä. Kokeiltiin ponille meksikolaisturpista ja paksuja niveliä suuhun, jotta se olisi vakaampi edestä. Nämäkään eivät kuitenkaan osoittautuneet hyviksi, sillä Makkara tuntuu inhoavan kun sen suu "sidotaan", kaksoisturpiksella tai meksikolaisella.. Ilman alaturpista se kuitenkin leikkii kuolaimen ja kielensä kanssa vähän turhan paljon. Seuraavana kokeillaan luultavasti remonttiturpista.

Tunti meni siis vähän vastustellessa tuota turpista, hyviäkin pätkiä saatiin, mutta avoissa ja suluissa poni koitti kovasti katsoa yläkautta silmiin. Myöskään laukkaan en saanut touchia kuin vasta lopussa, jolloin onnistuikin tosi hyvin. Makkara VÄISTI laukassa, mikä on tosi erikoista, sillä yleensä väistöt tuottaa tuskaa jo käynnissä ja ravissakin.. Ja sen jälkeen poni ihan yhtäkkiä: myötäsi, liikkui pyöreänä, kantoi itseään, asettui, oijjoi VAU mikä fiilis! Vaikka tätä ei kestänytkään kuin yhden ympyrän verran, niin olen silti hurjan tyytyväinen. Tätä tunnetta en ole sen kanssa vielä koulutunnilla laukassa löytänyt, sillä yleensä se laukkaa vailla kuolaintuntumaa ja nyt, nyt se teki sen. Tuota fiilistä on nyt hyvä tavoitella, sillä poni oli ihan huipun tuntuinen, laukkaa olisi voinut tuossa mallissa oikeasti työstää.

Vaikka Makkara on haastava ja välillä todella rasittava, niin jaksan yrittää sen kanssa, sillä se väläyttelee hyviä pätkiä, jotka luovat uskoa siihen, että se oikeasti osaa ja on lahjakas! Haluan treenata, asettaa tavoitteita ja saavuttaa ne! ♥ ;)